Päätän sähköpostini ja WhatsApp-viestini pisteeseen. Moni laittaisi loppuun hymiön tai emojin, mutta tämä vaihe tuntuu itsestäni kiusalliselta.

En uskoakseni ole tosikko enkä tyly. Kammoan hymiöitä omassa tekstissäni, koska ne ovat äidinkielellisesti väärin. Mielestäni kirjoittaessa täytyy kyetä ilmaisemaan tunnetiloja ilman hymiöitä, joten olen välttänyt niitä tietoisesti.

Kaveripiirissäni on muitakin hymiökammoisia. Elämäntilanne pakotti heistä yhden muuttamaan käsitystään emojeista. Hymiöttömyys ei kuulemma toiminut Tinderissä. Itselläni syyt eivät ole yhtä käytännönläheisiä.

Olen kasvanut yhdessä tietotekniikan, internetin ja kännyköiden kanssa. Ensimmäiset ”meemit” kiersivät netissä keskustelukanavilla jo 1990-luvulla. Hymiöt mallia ”:)” ja ”:D” ovat olleet kuvioissa niin kauan kuin muistan. Tästä huolimatta olen ollut kuin teflonia.

Ehkä nyt olisi aika muuttua. Lapsiltani saamissa viesteissä emojit vain vilisevät. Viisivuotias poikani naputtaa hymiöillä sellaista salakirjoitusta, että tulkintaan tarvittaisiin koodinpurkajaa. Ja tärkeämpää on vastata hänelle niillä merkeillä, joita hän ymmärtää: emojeilla.

Syyskuussa Yleisradion sisältöpäällikkö Heikki Valkama kirjoitti blogissaan, että hän käyttää hymiöitä työmeileissään lieventääkseen viestiä. Emoji kertoo, että olemme samassa veneessä ja viestiä ei ole hakattu otsa kurtussa. Näin hyvän perustelun pitäisi mennä jakeluun kovapäisellekin purnaajalle.

Hymiön laittaminen viestin loppuun tuntuu silti minusta vain tyhmältä. Aivan kuin lopulta naureskelisin koko asialle. Vaimoni on tosin usein huomauttanut, että nauran omille vitseilleni jo ennen kuin olen ehtinyt kertoa niitä loppuun. Hymiö viestin lopussa ei ehkä sittenkään ole uhka uskottavuudelle.

Juho Kahilainen