Vuosi sitten maaliskuussa Niina Koivula sai sähköpostiinsa elämänsä viestin. Hänet oli valittu kisaajaksi Mestaritekijä-tv-ohjelman kakkoskaudelle.

Ensiminuutit Niina oli onnensa kukkuloilla: uskomatonta, jes, täältä tullaan! Heti perään iski epätoivo: olenko ihan hullu, riittävätkö taitoni? Yhtälailla tunteiden vuoristorata heitti ylävoittoisia voltteja, kun ohjelman kuvaukset päättyivät viime toukokuussa. Puolisen vuotta Niina kantoi sykähdyttävää salaisuutta, josta suuri yleisö sai tietää vasta joulun alla. Niina on Mestaritekijä-voittaja!

Pessimisti ei pety

Tuo olisi ihan minun juttuni, ajattelin, kun seurasin Mestaritekijän ensimmäistä kautta. Silti: jos olisin tiennyt pääseväni ohjelmaan, en ehkä olisi uskaltanut lähettää hakemusta.

Kisaan lähdin vähin odotuksin. Olin varannut pari kesälomaviikkoa kuvauksia varten, mutta oletin putoavani ensimmäisten joukossa. En ole oikein koskaan osannut arvostaa omia kädentaitojani, kun en ole mikään pipertäjä tai pitsinnyplääjä.

Ohjelmasta sain hyvää potkua persuuksille, että kyllä minä jotain osaan. Ja haluaisin oppia lisää, esimerkiksi hitsausta romutaiteilua varten. Parhaillaan opettelen tekemään koruja hopealusikoista. Haaveissa siintää nukkekotikaappi.

Mikä kokemus!

Kuvaukset olivat upea kokemus, vaikka esiintyminen aluksi jännittikin. Kamerat unohtuivat, sillä oli pakko keskittyä täysillä omaan tekemiseen. Tehtävissä ja aikatauluissa oli omat paineensa, mutta päällimmäiseksi nousi puhdas tekemisen ilo!

Eniten nautin tuunaustehtävistä, joissa loihdittiin vanhasta uutta. Viihdyin, sillä vaikka kyseessä oli kilpailu, se ei tuntunut siltä. Porukassamme kaikki kannustivat toisiaan. Tsemppiä tarvittiin, sillä kuvauksia tehtiin jakso per päivä: aamulla 8.30 alkoi mikitys ja 20.30 pääsimme iltaruoalle.

Melkein vuoden raumalainen

Voitto tuli niin puskista, etten täysin tajua sitä vieläkään. Ottihan se lujille kaltaiselleni lörpölle, että toukokuisen finaalin jälkeen voitto oli salaisuus joulukuulle asti.

On ollut mahtavaa huomata, kuinka raumalaiset ovat eläneet kanssani ohjelmaa ja voittoani. Aika moni tunnistaa minut nyt Prisman Ruokatorilla.

Kaiken kukkuraksi minut valittiin tammikuussa Vuoden raumalainen -kisan kolmoseksi heti Rauman Lukon kaksikon jälkeen. Uskomattomalta tuntuu kaiken kokemani jälkeen. Aina fiilis ei ole ollut kuin voittajalla.

Kamalinta ja parasta

Olen henkeen ja vereen työihminen. 25 vuotta tein töitä maatalousalalla; viimeksi huolehdin karjamestarina yksin 75 lypsävästä. Tunnollisena tekijänä tein töitä liikaa ja väsyin.

Havahduin vasta, kun työterveyshoitaja kysyi, olenko täysin työkykyinen. Ilman sitä en olisi osannut myöntää, että en ole kunnossa. Olin tosi pettynyt itseeni, etten jaksanut.

Työuupumuksesta seurasi masennus ja miltei parin vuoden tauko työelämästä. Loppuun palaminen oli elämäni kamalinta aikaa, mutta siitä seurasi parasta: kokonaan uusi suunta elämälleni.

Luovuus lentoon

Toipumisestani on nyt vajaat 10 vuotta. Yksinäisen navettatyön jälkeen kaipasin ihmisten pariin – sellaiseen työhön, jossa saisin liikkua. Kroppani ei kestä yhtään paikallaan oloa.

Pääsin työkokeilun kautta Rauman Prisman Ruokatorille, joka oli vielä tuolloin ulkoistettu palvelu. Ero entiseen oli huikea! Aiemmin työ oli imenyt kaiken energiani, nyt se tuntui antavan uutta virtaa.

Huomasin, kuinka luova puoleni alkoi virota horroksesta. Ideoita alkoi pulputa ja innostuin tekemään käsilläni. Innostus vain kasvoi ja aloin opiskella sisustusalan artesaaniksi osin töiden ohessa, osin opintovapaalla.

Molempi parempi

Moni on ihmetellyt, miksi olen artesaanina töissä Prisman Ruokatorilla. No kun tykkään tästä hommasta! Meillä on valtavan hyvä henki tiimissämme, mukavia asiakkaita ja työ on sopivan liikkuvaista.

Työvuoron aikana kertyy minimissään 15 000 askelta, enimmillään miltei tuplasti. Teen omasta toiveestani 28-tuntista työviikkoa, joten aikaa jää myös muulle elämälle. Saan Prismasta perusleipäni ja pienimuotoisesta yritystoiminnastani särvintä leivän päälle.

En edes haaveile pelkästään luovasta työstä yrittäjänä, sillä sekin voi käydä isoina annoksina raskaaksi. On mahtavaa, että tällainen töiden yhteen sommittelu on osuuskaupassa mahdollista.

Jaettu ilo

Kevytyrittäjänä olen vasta aloittelija. Vedän pienryhmille kausiluontoisesti betoni-, havu- ja risutyökursseja ja teen jonkin verran sisustussuunnittelua. Kursseilla on ihana jakaa tekemisen iloa toisten kanssa. Työnjäljen ei tarvitse olla täydellistä, kunhan se on omannäköistä.

Yksi intohimoni kohde on perinnepihamaamme, joka on ollut useana vuonna valtakunnallisessa Avoimet puutarhat -päivässä. Olen järjestänyt myös oman puutarhapäivän ja parit joulumyyjäiset, joissa on käynyt jopa yli 500 vierasta.

On hienoa saada ihmisiä liikkeelle tänne syrjäkylillekin. Tulevalle kesälle on suunnitteilla 3–4 omaa puutarhapäivää ja Avoimet Puutarhat -päivä on 7.8. Pian minut voi bongata Koti & Piha -kevätmessuilla Porissa ja Raumalla.