Espoon Ison Omenan Emotionissa asiakkaita kaunistava Judith Sibelius tietää, kuinka tärkeää on tuntea olonsa omaksi ja hyväksi. Upea ulkokuori antaa itsevarmuutta, mutta tärkeintä on olla sisäisesti sinut itsensä kanssa ja uskoa unelmiinsa vaikeinakin hetkinä.

Mikä päivä! 20-vuotias lähihoitajaopiskelija Judith oli osallistunut X Factor -ohjelman koelauluihin ja vietti marraskuista pimenevää iltaa ystäviensä kanssa. ”Apua, me myöhästytään pian bussista”, Judith lähtee juoksemaan ystäviensä edellä kohti pysäkkiä. Nopea vilkaisu tielle ja pam! Taksin töytäisy heittää hänet kauas. Seuraavana aamuna Judith herää sairaalassa. Lantio ja nenä ovat murtuneet, silmäkulma ja leuka menneet sijoiltaan. Tunnelma on paniikinomainen, mutta puhelimessa hän sopertaa vanhemmilleen ensimmäiseksi: ”Mä olen elossa!”

Katkera vai kiitollinen?

Kun näin onnettomuuden jälkeen ensimmäisen kerran kasvoni peilistä, olin shokissa. Tuo en voi olla mä! Miksi mulle kävi näin? Haluaako kukaan olla enää kanssani? Silloinen poikaystäväni, perheeni ja ystäväni tukivat kaikki mua ihanasti, mutta silti olin aluksi täysin musertunut.

Vähitellen aloin tajuta, kuinka onnekas olinkaan kun selvisin hengissä. Tasapainoni palasi pikkuhiljaa ja kasvoni muokattiin korjausleikkauksilla: silmäkulmaani kohotettiin useaan otteeseen, leuan iso haava liimattiin ja sain uuden nenän murtuneen tilalle.

Elämäni oli jonkin aikaa yhtä sairaalarumbaa. Operaatioiden yhteydessä rinnastani löydettiin kasvain. Se osoittautui onneksi hyvälaatuiseksi, mutta säikäytti pahasti.

Lisää järkytyksiä

Onnettomuuden jälkeen palasin takaisin lähihoitajaopintojen pariin ja iltatöihin Citymarketin kassalle. Tekihän se tiukkaa: kasvot olivat arvilla, nenä vinossa ja mieliala vaihteli.

Pian huomasin, ettei opiskelu sujunut entiseen tapaan. En pystynyt keskittymään ja olin hirmu väsynyt. Keskeytin opinnot, mutta jatkoin töitä. En halunnut olla luovuttaja ja sinnittelin, kunnes romahdin.

Onnettomuudestani oli kulunut noin vuosi, kun pääni tutkittiin perusteellisesti. Järkytys oli suuri, kun sain diagnoosin keskivaikeasta aivovammasta. Lääkärit suosittelivat sairauseläkkeelle jäämistä. Olin 21-vuotias enkä tosiaankaan ollut valmis eläkeläiseksi!

Arvokas aikalisä

Oli pakko ottaa aikalisä. Kävin neuropsykologilla ja kuntoutuksessa. Kuntoutusryhmässä tutustuin toisiin nuoriin aivovamman saaneisiin. Puhuimme unelmistamme. Olin puntaroinut nuorempana pitkään lähihoitajan, sairaanhoitajan ja kosmetologin opintojen välillä. Hinku kauneusalalle syttyi uudestaan.

Kosmetologiksi opiskellessani tunsin heti olevani omalla alallani. Olin jo valmiiksi taitava meikkaaja, sillä onnettomuuden jälkeen en käynyt edes kuntosalilla ilman meikkiä. Arvet olivat vielä liian arka paikka.

Hidaste, ei este

Vaikka aivovamma onkin ollut tekemisissäni hidasteena, en ole antanut sen estää esimerkiksi opiskelua. Samalla kun opin uutta, oloni koheni. Kaiken huipuksi sain mitä ihanimman harjoittelupaikan Hakaniemen Emotionista, silloisen kotini läheltä.

Kerroin Emotionissa avoimesti, kuinka aivovammani aiheuttaa hahmottamis- ja univaikeuksia sekä pahaa päänsärkyä, jotka voivat näkyä työssäkin. Tilanteeni ymmärrettiin tosi hyvin ja sain tehdä aluksi lyhennettyä työpäivää. Uskon, että mieleisellä työllä ja ihanilla ihmisillä ympärilläni oli vaikutusta toipumiseeni.

Unelmista totta

Harjoittelujaksooni tuli mieluisa tauko syksyllä 2014: Pääsy Au pairit Los Angelesissa -tv-sarjaan oli yksi unelmieni täyttymyksistä. Olen aina rakastanut esiintymistä, harrastanut teatteria ja laulua.

Kuvauksissa olin kuin kotonani, vaikka onnettomuuden jälkeen olin aluksi suorastaan kammoksunut kameroita. Nautin isäntäperheen ja kavereiden seurasta, lasten hoitamisesta ja kaikesta uudesta. Aika Losissa oli upeaa ja teki hyvää itsetunnolleni. Lopulta jäin Jenkkeihin suunniteltua pidemmäksi ajaksi.

Uuteen lentoon

Suomeen palatessani fiilikseni olivat kuin jalkaani tatuoidulla perhosella – olin kuoriutunut kotelostani ja päässyt lentoon! Tein loppuun harjoitteluni Hakaniemen Emotionissa, josta sain vähän myöhemmin vakkaripaikan. Noihin aikoihin tapasin myös nykyisen avomieheni Martin. Hänen mukanaan muutin Espooseen ja siirryin Ison Omenan Emotionin tiimiin. Pääsin jälleen huippuporukkaan, jossa on upeita eri-ikäisiä kollegoita ja uskomattoman hyvä yhteishenki.

Tykkään ihan superpaljon tämänhetkisestä työstäni. Jotain uuttakin kaipaan, mutten tiedä ihan vielä mitä. Opiskelin juuri työn ohessa merkonomiksi ja se tuntui palkitsevalta. Pääsin kehittämään uudenlaista kauneuden palvelukonseptia, josta ehkä kuullaan lisää.

Musikaalista sukua

Mulle oli tosi iso juttu, kun pääsin Au pairit -sarjassa laulamaan oikealla studiolla ja biisi soi sarjan päätösjaksossa. Haaveilen yhä, että voisin laulaa isolle yleisölle, mutta tällä hetkellä kyse on enemmän rakkaasta harrastuksesta.

Tulevaisuuden toiveeni ovat aika perinteisiä: terveyttä, oma perhe, matkoja, ehkä omia biisejä ja esiintymisiä. Olisi mahtavaa, jos oma biisini soisi joskus radiossa. Ja kyllä, olen sukua Jean Sibeliukselle hänen isoisänsä veljen kautta. Vanhempani asuvat tätä nykyä Lapinjärvellä Sibbeksen tilalla, josta suku on lähtöisin. Se on minulle jo lapsuudesta rakas paikka.

Olen niin kiitollinen, että saan elää ja nauttia tästä kaikesta.

Kuvat: Nina Kaverinen